Quino on kuollut, mutta todellisuudessa on kuollut toinenkin Quino kuin se, jonka lähes kaikki muistavat nykyään Mafaldan isänä.
Alemman luokan esikaupunkilähiön lapselle 1970-luvulla ainoa mahdollisuus saada lukemista, jota lehtikioski ei tarjonnut, oli pyhiinvaellusmatka lähimpään kirjastoon, ja siihen tarvitsi kulkea pitkiä matkoja joutomaiden ja päällystämättömien katujen halki, jotka olivat täynnä vaaroja, joista monet olivat todellisia, toiset taas elivät vain päässämme.
Olematta tarpeeksi vanhoja tai tietämättömiä erottamaan sarjakuvia sarjakuvakirjoista, edellinen tuntui meistä olevan lapsille ja jälkimmäinen nuorille, joilla oli ensimmäiset pienet oireet murrosikäiseksi tulemisesta.
Niissä hiljaisten ihmisten pyhätöissä, jotka olivat täynnä tylsiä kirjoja, joissa oli vain kirjaimia, oli tavanomaisten Bruguera-pinojen, kuten Magos del Humor tai Súper Humor, lisäksi tuskin hyllyssä niitä, jotka eivät olleet sen enempää sitä kuin muutakaan. Sieltä monet löysivät Hugo Prattin, Hergén ja myös Quinon sekä monia muita ulkomaailman suuria kirjailijoita.
Kasvaminen piirustusten keskellä
Jos lapsena minua kiehtoivat ne sivut, jotka näyttivät olevan yli-ihmisten tekemiä, aikuisena kuka tahansa kirjailija ansaitsee kaiken kunnioitukseni(joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta). Niitä, jotka yrittävät, koska nyt tiedän, millaisia uhrauksia se vaatii, ja toisia siitä, että he onnistuvat ansaitsemaan elantonsa piirtämällä vitsejä menettämättä innostustaan.
Ei mennyt monta vuotta ja kaikki tämä tuntui lapselliselta lukemiselta, antaakseni teille käsityksen, jopa sanomalehtien pilapiirtäjät tuntuivat minusta uneliailta "blanditos". Röyhkeä 80-luku toi meille niin sanotun "undergroundin", joka antoi uuden elämän lehtikioskeille ja myös jotain vielä undergroundimpaa, fanzineja.
Ja niin, piirrosten välissä, kuin joku, joka räpäyttää silmiään kahdesti, olit kasvanut aikuiseksi. Monet jatkoivat sarjakuvien lukemista. Toiset, tyhmemmät, luulivat jopa osaavansa piirtää niitä. Kaikissa tapauksissa lukemiinsa palaaminen on edelleen pakollinen ja miellyttävä harjoitus, jossa on annos nostalgiaa ja uudelleen löytämistä.
Quino ilman sanoja
Jotain tällaista tapahtui minulle Quinon kanssa. Mafalda, hänen suosituin hahmonsa ja nykyisin myös internetin suosituin h ahmo, tuntui minusta liian "valkoiselta", osittain siksi, että tuohon aikaan meillä ei ollut paljonkaan kontekstia Argentiinan yhteiskunnan tulevaisuudesta. Se vaikutti minusta myös sarjamaiselta, kuten mikä tahansa muu kaupallinen tuote. Ei ollut turhaa, että sen alkuperä oli yritys kuvittaa kodinkoneiden myyntikampanjaa.
Aikuisena huomasin, että Quinon todellinen nerokkuus piili sanattomassa huumorissa. Hyvän hiljaisen huumorin piirtäminen on leikkiä korkeammissa luokissa. Ja jos sen lisäksi pitää tehdä paitsi sarjakuva, myös kokonaisia sivuja, vielä enemmän.
Quino, aina hienotunteinen ja nöyrä, käsitteli mestarillisesti ja sanattomasti lähes kaikkia lempeän genren aiheita ja monia muita huumorin kannalta monimutkaisia aiheita, kuten itsemurhia, machismoa, prostituutiota, hyväksikäyttöä, alistamista ja muita tämän päivän, eilisen ja ikuisten aikojen kysymyksiä. Joissakin näistä teoksista, vaikka hän käyttäisi yksinkertaista vitsiä, hän onnistuu saamaan sen erottumaan ja loistamaan sen graafisen ratkaisun ansiosta.
Quino jätti ison aukon ja monta hyvää sarjakuvaa luettavaksi ja uudelleen luettavaksi. Hän kuoli keskiviikkona 30. syyskuuta 2020 88-vuotiaana Mendozassa (Argentiina), kaupungissa, jossa hän oli syntynyt. Kaikki kuvitukset ovat vain pieni otos ja kuuluvat kustantamo Lumenin kirjaan"Esto no es todo" (2001). Erittäin runsas, yli viisisataa sivua käsittävä teos monista julkaistuista ja edelleen julkaistavista teoksista.
Elämäkerta
Aiheeseen liittyvä: Quinoa etsimässä. Viimeinen dokumentti (kesäkuu 2020)
